Ajattelin tehdä taas itseäni koskevan postauksen kun atooppinen ihoni on niin kipeenä että sain antibioottikuurin ja vahvoja kortisoneja ja ei oikeen viitti ottaa kuvia kun rasva värjää ihonkin keltaiseksi. En haluaisi liata kauniita nukkejani :D.
Sitten itse asiaan. Miksi 28 vuotias vielä harrastaa nukkeja?. En erityisesti välittänyt nuorena nukeista. Ilme oli kaikilla Barbeilla sama, eikä mun nuoruudessa oikeen ollu muita. Pullip perheen nuket taas on ihanan persoonallisia ja omia taideteoksiaan. Mulle nukkeni ei oo vaan nukkeja vaan luovuuden apuvälineitä. En kehittele nukeilleni hirveesti taustoja. Kun ei oo hirveen tarkkaan kehitettyä hahmoa, voi ottaa kaikenlaisia kuvia vaikkapa mies mekossa jos huvittaa ottaa sellaisia kuvia :D.
Kohta on nukkeilun vuosipäivä ja oikeastaan oon tasapainoisempi nyt. Sairastan toistuvaa masennusta. Elämä ottaa takapakkia niin usein ettei huomaakkaan aina. En oo kuitenkaan masentunut tahallani. Elämä masentuneena on jatkuvaa taistelua omasta hoidosta ja omasta oikeudesta elää. Läheiset ei tiedä mut oisin oikeesti hyvin hukassa jos en ois löytäny tätä harrastusta. Tuntuu et ihmiset kattoo kuin hullua mutta se ei mua haittaa kun saan niistä niin paljon hyviä fiiliksiä ja kokemusta.
Ammattikoulu aikana mun itsetunto tiputettiin niin alas kuin voi edes mennä. Mua kiusas opettajat. Ensimmäinen vuosi meni ihan hyvin, tykkäsin opiskella. sitten tuli uusi opettaja joka aloitti joka päivä hokemaan "susta ei ikinä tuu yhtään mitään". Se oli täyttä helvettiä. Rupesin uskomaan siihen koska eihän kukaan sano noin syyttä. rupesin myös jäämään koulusta pois kun olin stressin takia usein kuumeessa. Tuli jossainvaiheessa ensimmäinen opettaja takas opettamaan, myös hän jatkoi mun kiusaamista. Kieltämättä huvittavaa kun kuitenkin mun ompelunopeutta ja jälkeä kuitenkin samalla kehuttiin ja samalla sain paskaa niskaan. Yritin puhua asiasta terkkarille ja koulun psykologille mutta mun kantaa ei uskottu "eihän meidän hyvät opettajat kiusais ketään". Puhuin opettajallekki et meen rehtorin puheille "ei se sua usko kun oon jo tästä puhunu kun oot kokoajan poissakin, kohta erotetaan sut koulusta". Oikeesti rehtori ei tienny mutta en sillon viittiny koittaa. Olin koulussa neljännelle vuodelle. Meinasin hypätä parvekkeeltani (asuin 5 kerroksessa) monesti. En pysty luottamaan ihmisiin. Pelkkä uusiin opiskeluihin hakeminen tuo paniikki-oireet.
Yritin hakea opiskeluihin 5 vuotta vaikka en edes halunnut päästä sisään. Päätin sitten lieventää stressiä menemällä kansalaisopiston valokuvauskurssille. Siellä opettaja haukkui kaikki kuvat, myös omansa. En ikinä näyttänyt kuviani (ei nukkekuvia) koska kuvista ei kerrottu myöskään mitään hyvää. En halunnut pahoittaa mieltäni niin ajattelin että parempi niin. Kuvausretketkin oli aina paikoissa joihin ei edes päässyt julkisilla.
Ajattelin sitten kokeilla nukkekuvausta kuvausharjoituksina. Laitoin kuviani Pullip Suomen foorumille omaan kuvaketjuuni. Olin ihan äimänä kun ihmiset kehuivat kuviani ja halusivat et otan pian lisää kuvia. Tuntui että kerrankin osaan jotain kun kehuttiin. Nykyään oon kehittynyt kuvausharrastuksessani ihan kivasti vaikka opittavaa olis vielä paljon. Edelleenkin saan kehuvia kommentteja ja tuntuu et tää on oikeesti parempaa terapiaa kuin psyk.polilla joku hoitsu joka kysyy "mitä teit viikonloppuna?". Nyt oikeesti haluun elää ja se on täysin nukkeharrastukseni ansiota.
